perjantai, 13. lokakuu 2017

Trauma energian jatkumo

Minulta kysyttiin luennolla, että missä vaiheessa pääsin siihen pisteeseen etten halunnut enää vahingoittaa tekijää.

Hämmennyin ehkä hieman kysymyksestä, joka kuitenkin oli aika normaali tilanteeseen nähden. Toivon että vastaus auttaa myös jotain muuta ihmistä. Jos ajattelet tilanteen missä sinua lyödään puukolla rintaan, niin että haava on syvä ja jopa henkeä uhkaava. Mitä sinä teet? Keskitytkö haavaan? Yritätkö tyrehdyttää verenvuotoa, saada haavatarpeita, ehkä tikkejä? Vai, keskitytkö heti puukottajaan?

Auttaako se? Parantaako se haavasi? Mihin se vie sinua? Mihin se vie elintärkeän energiasi, sen mitä tarvitset selviytyäksesi?

Luultavasti vastaat että haavaasi, siinä tilanteessa kun kyse olisi puukotustilanteesta. Mutta miksi sama ei pätisi hyväksikäyttötraumassa. Ja nyt en tarkoita poliisin mukaan ottamista ja oikeudenkäynnin tarvetta. Minun tapauksessani se ei edes ollut mahdollista, aikaa oli kulunut niin kauan ja alkuvaiheessa en edes hahmottanut tekijää. Ja tapaus oli mennyt vanhaksi, voitko kuvitella?! vanhaksi! Enää sillä ei olisi mekitystä, päiväys oli mennyt. Vaikkakin se vaikutti minun elämääni JOKA IKINEN päivä. Koko elämäni ajan.

Mutta se että keskittyisin jahtamaan vahingoittajaani oli selkeästi pois suljettu minun mielestäni. Minä halusin keskittyä haavaani, minun paranemiseeni. Haavassa oli kyllä arpi, se oli selvää, mutta sisällä oli vielä mätää. Kipeä arpi vaikutti koko ajan, ja se piti aukoa, raa`asti. Vasta sitten sen voi sulkea, ja vasta sitten enää keskity sen aiheuttamiin kipuiluihin.

IMG_20170711_174602.jpg

Nyt kun olen eheytynyt, olen miettinyt asiaa. Haluan kertoa oman näkökantani asiaan. Uskon että se veisi liikaa energiaani. Sitä mitä haluan jakaa jonnekkin aivan toisaalle. Vien energiaa niihin asioihin mihin suhtaudun intohimoisesti. Yksi monista on auttamisen halu. Se varmasti nousee jokaiselle jossain vaiheessa matkaa, kaikkien ei sille tielle kannatakkaan lähteä. On hyvä keskittyä omaan elämäänsä, jatkaa matkaansa ja olla vain kiitollinen että matka on selätetty ja suunnata aivan toisaalle. Minä en koe asiaa niin, ja tämä on minun polku.

Minulle polku vasta aukesi. Ai täällä on tälläinen? Tänne minä lähden. Ja koen suorastaan valaistumisen, hyvän olon tunne on suuri. En todellakaan tiedä minne tämä minua vie, mutta suunta on todellakin oikea.

 

Trinity626

perjantai, 13. lokakuu 2017

Luennolla 2

Olin taas luennolla. Jännitin taas niin perkeleesti että meinasin oksentaa. Jännitin niin paljon että jokaikinen solu minussa huusi että juokse karkuun, juokse niin kauas kun pystyt.

Jouduin aloittamaan luennon sillä että sanoin että jännitän todella paljon, mutta syy miksi jään, on voimakkaampi kuin tarve juosta karkuun. Nimittäin se, että jos joku teistä kuulijoista voisi auttaa jotain ihmistä niinkuin minun terapeutti on minua auttanut.  kerroin tarinani ja tunsin taas miten painolastini vähentyi, miten oloni helpottui koko ajan. Luennon jälkeen olin henkisesti aivan poikki. Silti päätin tehdä vielä jotain suurta, jotain mitä olin aina pelännyt. Tulin niin sanotusti kaapista ulos asiani kanssa ja tein someen päivityksen. Pelkäsin ja itkin junassa matkalla kotiin. Kävin läpi todella paljon eri tunnetiloja kauhusta rakkauteen. Nyt olen vihdoin vapaa asian kanssa, enää minun ei tarvitse hävetä. Häpeä ei määritä minua, minä en ole syyllinen. 

Seuraavana yönä näin sekavia unia ja heräsin yöllä pelkoon. Pelko siitä että joku puukottaa mua selkään tän asian kanssa. Että joku ei halua enää tuntea mua tän takia. Hyväksikäytetyn häpeä ja syyllisyys on kyllä suurta, se siirtää vuoria se häpeä. Joutuu elämään koko elämänsä taistellen omasta paikasta, siitä että olet olemassa ja sut hyväksytään. Ei siinä että muut ei sua hyväksyis, vaan se sun oma pääsi!

Aamulla lähdin lenkille ja itkin. Oli rankka 24h takana mutta nyt mä itkin vain siitä rohkeudesta että olin tehnyt sen ja niistä kauniista, henkeäsalpaavan hienoista sanoista mitä minusta oli sanottu somepäivityseeni. Kaikki ne sanat joilla olin kuvaillut joitain muita ihmisiä, sellaisena olisin aina halunnut itseäni pitää. Pidin itseäni aina heikkona ja epäonnistujana..

Nyt tunnen olevani taas vahvempi. Oli hämmentävää että minua kuvailtiin vahvaksi, ja jos ajattelisin jostain toisesta ihmisestä joka nämä asiat olisi läpi käynyt, tuo olisi juuri se sana millä kuvailisin häntä. Mutta että minä olisinkin se henkilö? Hämmentävää. Ja niin totta.

 

IMG_4434.jpg

torstai, 14. syyskuu 2017

kun ateisti ja uskovainen kohtaa elämän kriisissä

Olipa kerran kaksi ihmistä,aivan erilaisista taustoista. He kohtaavat kamalan tapahtuman kautta. He ovat aivan eri ääripäistä. Toiselta on viety rakkain ihminen henkirikoksen uhrina ja toisen lähipiiristä löytyy tekijä. Jos tämä menisi kuten elämässä eikä kuten elokuvissa heitä yhdistäisi luultavasti vain viha ja katkeruus, ehkäpä vain tekijän tuntenutta kohtaan. Mutta tässä kamalassa tilanteessa he löytävätkin lohtua toisistaan.

Shokkivaiheessa yhteydenpito on helppoa ja melkein päivittäistä. Molemmat saa vertaistukea ja lohtua toisiltaan. Toinen ateisti, toinen uskovainen, mutta molemmat kriisissä.

Käsittelyvaiheessa molemmat keskittyy itseensä, oman elämän jatkamiseen. Yhteydenpito harvenee muttei lopu. On tärkeää keskustella jonkun kanssa joka jollain tasolla ymmärtää mitä käydään läpi. Yksinhän tämän asian kanssa molemmat silti on. Jollain tavalla toinen oli aina elämän eri tilanteissa uhriutunut "minä käyn tätä yksin läpi ja kukaan ei ymmärrä minua" Mutta asia on juurikin näin, sillä kaikki asiat käydään yksin läpi. Vaikka vertaistukiryhmässä olisi joku joka on käynyt tasan saman asian läpi, hän ei koskaan voi täysin ymmärtää sinua. Jokaisen ihmisen todellisuus on erilainen ja jokainen asia menee ihmisestä läpi aina eritavalla.

Uudelleenohjautumisvaiheessa molemmat ajattelee toisiaan muttei kuitenkaan ota yhteyttä. Toinen pelkää että shokkivaiheen jälkeinen tila on tuonut ymmärryksen asiaa kohtaan. Entä jos hän ajatteleekin että olen "väärällä puolella", Mitähän heille kuuluu, miten asiat on edenneet?

Kun vihdoin tulee uskallus ensin laittaa viestiä ja sitten soittaa, on se kuin olisi soittanut vanhalle ystävälle. Helpotus on molemmille suuri ja on ihanaa jutella. Kaikista hienointa on huomata että kun oli kuljettu risteyksessä toisia kohti, niin matkaa olikin jatkettu ennemmin yhteen suuntaan kuin eri suuntaan. Molemmat oli kohdanneet niin järkyttävän tapahtuman ettei eläminen enää sen jälkeen ollut mahdollista samalla tavalla kuin tähän asti.

Molemmat oli kokeneet sen että hädässä ystävä tunnetaan. Kaikki ei todellakaan jääneet heidän elämiin enää tapahtuman jälkeen, porukka harveni, mutta rivit tiivistyi. Luonnosta löytyi molemmille rauhaa ja turvaa, asiat näki nyt eri tavalla. Tähtitaivas, auringonlasku, aamukasteinen hämähäkinseitti.. kaikki pienet asiat saivat suuren merkityksen. Kaikki näytti erilaiselta. Oli vahvasti "ennen" ja "jälkeen". Kummankaan usko ei muuttunut, asioita nähtiin silti hiukan samalla tavalla.

Ja olipa tämä Jumalan tai kohtalon johdatus, tälläkin tapahtumalla oli jokin tarkoitus.

IMG_6376.jpg

Trinity626

perjantai, 23. kesäkuu 2017

Teippaa mut kasaan

Sisko oli kuus ja mä vähän vanhempi kun aamuyöllä riidan ääniin heräsin,

mä vedin meidän oven kiinni tiukemmin

 

ja siskon viereen lopulta nukahdin, silloin pakenin omaan pieneen maailmaan

mistä mua ei pysty kukaan haavoittamaan

kerro mulle mitä rakkaus tarkoittaa, jospa sitä ei oo oikeesti olemassakaan

kerro mulle miten toiseen luotetaan

teippaa mut kasaan niin saat mut kokonaan

mun isä muutti pois, päätin mulle ei kävis niin etten liian helposti uskoisi lupauksiin

ihmiset sanoo paljon mut ne vähän tarkoittaa

ne lupaa olla läsnä mut ei olekaan

en haluaisi jäädä omaan pieneen maailmaan

vedä minut täältä pois että opin tuntemaan

kerro mulle mitä rakkaus tarkoittaa. jospa sitä ei oo oikeesti olemassakaan

kerro mulle miten toiseen luotetaan

teippaa mut kasaan niin saat mut kokonaan

kerro mulle mitä rakkaus tarkoittaa, jospa sitä ei oo oikeesti olemassakaan

kerro mulle miten toiseen luotetaan

teippaa mut kasaan, niin saat mut kokonaan

 

https://www.youtube.com/watch?v=6H-NCLUHtMk

 

 

 

lauantai, 3. kesäkuu 2017

Mihin kasvu vie mua?

Mihin tämä kasvu viekään mua elämässä? 

Viimeisen kahden viikon aikana olen käynyt taas läpi kasvamista. Viimeisen kuukauden aikana paljonkin. Olen vihdoin osannut tuoda arkielämään niitä asioita mistä minulle on kerrottu ja mistä asioista olen lukenut, ja varsinkin niitä mitä olen itse ymmärtänyt.

Se että luen opuksen onnellisuudesta ei tee minua onnelliseksi, vaan se että osaan lukemani tai oppimani asiat viedä sinne arkeen. Ja varsinkin niihin vaikeisiin tilanteisiin. Koska tunne on se mikä ohjailee meidän tekoja

On ollut suorastaan mahtavaa huomata itsestä niitä kasvun kohtia. Kun se tunne iskee päälle ja pystyy silti käyttäytymään niin kuin olen aina halunnut. Vieläkin minulla on tilanteita että tunne tulee niin voimakkaana etten pysty hallitsemaan sitä täysin. Kun suustani tuleekin rumia sanoja. Silloin kuulen sen äänen, tämä on se hetki!

Toisaalta toivon että kasvu ei lopu koskaan. Elämän merkitys on kasvaa ja tuntea ja rakastaa ja elää. Haluan tuntea aidosti. Haluan nähdä hienoja paikkoja ja tuntea olevani läsnä. Läsnä.

Hauan elää itse elämäni, enkä halua jonkun elävän minun puolesta. Mitä ajattelen 10 vuoden päästä kun katson elämääni taaksepäin? Ajattelenko kaikkia niitä elokuvia ja elämiä joita seurasin sivusta. Että olen 10 vuotta maannut sohvalla katsoen elämäni lipuvan ohitseni?

Vai haluanko ajatella kaikkia niitä paikkoja joita olen nähnyt, niitä ihmisiä joita olen tavannut ja tutustunut? Niitä ihmisiä jotka on koskettanut minun sydäntä, niitä joiden sydäntä minä olen koskettanut? Niitä syvällisiä keskusteluja elämästä, suhteista, rakkaudesta, onnellisuudesta,kiitollisuudesta.

Olen todella kiitollinen tästä rauhallisuudesta sisälläni tällä hetkellä. Ja arvostan sitä suuresti. Silti odotan innolla elämää ja sitä että tutustun uusiin ihmisiin ja koen ja näen kaikkea kaunista ja hienoa. Ja ihmisten tarinoita, niitä haluan kuulla.Ja ihmiset ovat elämän suola. Ja meidän peili.

IMG_4418.jpg

Trinity626