Olin taas luennolla. Jännitin taas niin perkeleesti että meinasin oksentaa. Jännitin niin paljon että jokaikinen solu minussa huusi että juokse karkuun, juokse niin kauas kun pystyt.

Jouduin aloittamaan luennon sillä että sanoin että jännitän todella paljon, mutta syy miksi jään, on voimakkaampi kuin tarve juosta karkuun. Nimittäin se, että jos joku teistä kuulijoista voisi auttaa jotain ihmistä niinkuin minun terapeutti on minua auttanut.  kerroin tarinani ja tunsin taas miten painolastini vähentyi, miten oloni helpottui koko ajan. Luennon jälkeen olin henkisesti aivan poikki. Silti päätin tehdä vielä jotain suurta, jotain mitä olin aina pelännyt. Tulin niin sanotusti kaapista ulos asiani kanssa ja tein someen päivityksen. Pelkäsin ja itkin junassa matkalla kotiin. Kävin läpi todella paljon eri tunnetiloja kauhusta rakkauteen. Nyt olen vihdoin vapaa asian kanssa, enää minun ei tarvitse hävetä. Häpeä ei määritä minua, minä en ole syyllinen. 

Seuraavana yönä näin sekavia unia ja heräsin yöllä pelkoon. Pelko siitä että joku puukottaa mua selkään tän asian kanssa. Että joku ei halua enää tuntea mua tän takia. Hyväksikäytetyn häpeä ja syyllisyys on kyllä suurta, se siirtää vuoria se häpeä. Joutuu elämään koko elämänsä taistellen omasta paikasta, siitä että olet olemassa ja sut hyväksytään. Ei siinä että muut ei sua hyväksyis, vaan se sun oma pääsi!

Aamulla lähdin lenkille ja itkin. Oli rankka 24h takana mutta nyt mä itkin vain siitä rohkeudesta että olin tehnyt sen ja niistä kauniista, henkeäsalpaavan hienoista sanoista mitä minusta oli sanottu somepäivityseeni. Kaikki ne sanat joilla olin kuvaillut joitain muita ihmisiä, sellaisena olisin aina halunnut itseäni pitää. Pidin itseäni aina heikkona ja epäonnistujana..

Nyt tunnen olevani taas vahvempi. Oli hämmentävää että minua kuvailtiin vahvaksi, ja jos ajattelisin jostain toisesta ihmisestä joka nämä asiat olisi läpi käynyt, tuo olisi juuri se sana millä kuvailisin häntä. Mutta että minä olisinkin se henkilö? Hämmentävää. Ja niin totta.

 

IMG_4434.jpg