Tajusin juuri että olen menettänyt ystävän. 

Ystävälläni oli tapana kertoa minulle miten minä olen ainut jonka kanssa on baariin kiva mennä, kun osaan pitää hauskaa samalla tavalla kuin hän. Muut ystävät olivat tylsiä minuun verrattuna, minä olin se joka jaksoi kaksin käsin vedellä drinksuja, shottia siinä välissä, osattiin sekoilla yhdessä. Pistettiin kahdestaan koko baari sekaisin kun oltiin liikenteessä. Naurettiin ja itkettiin ja juotiin lisää. Laulettiin ja juotiin lisää. Tanssittiin ja juotiin lisää. Muut ystävät istua kyhnöttivät pöydissään kun me sekoiltiin menemään pitkin baaria. Istua ei ehtinyt hetkeäkään kun piti tutkia maailmaa ja juoda lisää.

Nyt meillä ei ole mitään yhteistä.. kahville on turha pyytä kun ei se vaan koskaan tule. Ja kun tulee niin keskustelun aiheita ei enää olekkaan samalla tavalla kuin bissen äärellä kun parannettiin maailmaa.

Olemme olleet ystäviä ala-asteesta asti. Olen ajatellut että hän on maapallolla ainut ihminen joka ymmärtää mua täysin, kenelle jaan kaikki asiani. Olen jollain tavalla ollut jopa riippuvainen hänestä. Joskus liiaksikin. 

Olen jollain tasolla surullinen asiasta mutta toisaalta ymmärrän. Elämä vie eteenpäin, joskus se vie eri teille ihmisiä. Voi olla että joskus saan tämän ihmisen takaisin. Tai sitten en.

Tällä hetkellä paras ystäväni on Neo, ainut ihminen tässä maailmassa jolle enää jaan asiani. Ja näin olen tyytyväinen.