20150403_124804.jpg

 

Jos tekisin tähän listan mitä pelkään tästä tulisi pitkä postaus, yksinäisyyttä, pimeää, hylätyksi tulemista, hämähäkkejä jne jne.. Nyt puhun kuitenkin puhumisen pelosta. Kun on hankalaa avautua. Mulle on ollut työn takana opetella puhumaan miehelleni kaikki asiat.

Ensiksi on se ettei voi kaikkea kertoa jottei sitä käytetä minua vastaan. Toinen on se että olen niin haavoilla ja haavoittuvainen kun kerron hyvin henkilökohtaisista asioistani kuten mitä päässäni liikkuu. Jos liikkuu mitään. Ja välillä toivoo ettei liikkuisi. Haavoittuvainen siksi ettei mua arvosteltaisi. On todella hankalaa kertoa jos on sellainen olo että toinen arvostelee mun ajatuksia. 

"kipuilen itseni kanssa koska en voi puhua. tuijotan seinää ja kyyneleet valuu. Puren huulta ettei itku mene holtittomaksi.Olen aivan varma että se ajattelee että mitä se saatana taas vollottaa,kerää vittu ittes. Mikä saatanan huomiohuora sä olet, kerää vittu ittes. tässä sulle empatiaa, voi kyynel"

Tossa taas päiväkirjakirjoitus. Mistä se tulee että täytyy olla niin epäluuloinen? No, alussa se puhuminen oli sitä että kurkku meni kiinni. Siis halu oli puhua mutta kroppa oli toista mieltä, me ei nyt puhuta. Tai no jos siltä kysytään me ei koskaan puhuta. Ekan kerran kun aloin puhumaan miehelleni todella kipeitä asioita meni kurkku siis lukkoon. 

Siihen sattui samalla tavalla kuin yrittäisin itkeä. Ja kun yritin kurkkutorveani suoristaa siitä litistyksestä nostelin leukaani ylös. Siihen päälle vielä se tunnevyöry ja alkoi itkettää. Kun en osaa itkeä olin varmaan aika outo näky. Oli kuin olisin hukkumassa.

Mies lähti töihin varmasti minusta huolissaan. heti perään laitoin viestinä koko asiani. Hän ymmärsi minua täysin. Ymmärsi mistä ahdistukseni johtui. Minä olin varmasti eniten pelännyt ettei hän ymmärtäisi. Onneksi olen opetellut puhumaan. Nyt voin jo puhua ja kertoa oloistani.

Ja tiedän ettei hän koskaan käyttäisi sitä minua vastaan.