Olen kirjoittanut pahimmassa masennuksessani eniten. Kuten aina, silloin mulla alkaa eniten tulemaan tekstiä. Ja runoja. Kirjoittamisella pyrin purkamaan sitä pahinta tuskaa, niitä asioita joita ei voi muille kertoa. Silti mulla aina iskee joku sensuuri kirjoituksiin. Joku sanoo mulle taustalla että nää lukee mutsi kuitenkin, mutsis lukee nää. Jollei se niin joku toinen. Mutsi ei niitä ainakaan tässä maailmassa enää lueskele. 

 

Mutta kun mutsi oli se joka silloin mun nuoruudessa luki mun kaikki päiväkirjat vain uteliaisuuttaan niin poltin koko roskan. Onneksi olen osan jättänyt ja aloin kirjoittamaan kaikenmaailman salakieltä. Mutsi ei ollut huolissaan tai kysynyt miksi kirjoituksesi on näin synkkiä. Se ei ollut huolissaan että mulle 14 vuotiaana normi viikonloppu oli pari lonkeroa ja pikkukossu. Se ei tuominnut isäpuoltani joka kantoi mulle kaljaa kaupasta ja antoi ne mutsilta salaa.

 

Mutta nää kirjoitukset mitä tähän laitan on kirjoitettu elämäni pahimman masiksen aikana, mä olin pohjalla, mä olin psykoottinen...

Tämä teksti kirjoitettu helmikuussa, ennen sairaalajaksoani:

 

"olen viime päivinä pyrkinyt tekemään vain pieniä asioita, tehnyt vain yhden tavoitteen päivälle, tee ruoka, käy lääkärissä, trimmaa koira, käy leffassa. Tämän päivän tavoite oli kkäydä lääkärissä. Ja joka ikinen päivä joku minussa ei ole tyytyväinen vain yhteen tekemääni asiaan..

se rankuttaa tuolla taustalla kaikkea paskaa: ttee ruokaa! siivoa! imuroi! pese pyykkiäs! sossut tulee, siivoa! sossut tulee, tiskaa! mene vittu töihin luuseri! sinä olet huono vaimo, tyttöystävä kun et mitään saa tehtyä! sinä olet HUONO ÄITI kun et saa mitään tehtyä. ei se sua jaksa kauaa katsella. mietippä se tilanne kun se nyt tässä hetkessä pakkaa kamansa ja sanoo, nyt riitti en jaksa. mieti,mieti,mietimieti!!! 

-ei se voi mua tässä tilanteessa jättää...?

-laitoit kysymysmerkin perään,hah!"

 

Tässä tekstissa alkaa olemaan jo viitteitä mun psykoottisuudesta, olin alkanut käymään vahvoja keskusteluja osieni kanssa ja olin vain rikki, hajalla, pimeässä. Yksin heidän kanssaan. Mun oli hankala puhua edes miehelleni näitä koska tuntui että olin hulluuden alkulähteillä.

 

Mulla on pakosti skitsofrenia mä ajattelin. Mä myös käsittelin parisuhde asioitani hyvin teoreettisesti, aivan kuin mulla olisi ollut rubikin kuutio kädessä ja väänsin palasia paikalleen.

 

Sen lisäksi olin saanut aivot. Tuntui siltä. Tuntui että kun mulle on vihdoin siunattu aivot mun täytyy funtsia ja funtsia kaikki asiat kerralla. Ja se väsytti! Nukkua pystyin vaikka nukahtaminen oli ajatusteni takia jokseenkin hankalaa, ja kun en tajunnut että olen maaninen depressiivisessä kropassa en tajunnut ettei liikaakaan olisi saanut nukkua.

 

Tää oli harmaata aikaa, vai sanoisinko jopa mustaa.. onneksi kirjoitin niin tiedän mitä olen läpikäynyt sillä muistini ei oikein tahdo tältä ajanjaksolta toimia.

Hienojakin ideoita sain, liittyen parisuhteeseeni. Sen vuoksi on taisteltava!